Jos katsotaan asiaa maailmanlaajuisesti, niin ei ole hetkenkään epäilystä siitä, että tämän rajapyykin rikkominen pahentaa meneillään olevaa ekologista katastrofia. Katastrofia joka ei ole ainoastaan kiusallinen, vaan uhkaa miljoonien muiden eliölajien lisäksi myös oman lajimme olemassaoloa. Kokonaisuuden näkökulmasta on siis aihetta lähinnä suruliputukseen.

Väestönkasvusta tekee lähes ylipääsemättömän vaikean ongelman ihmisten makro- ja mikrotason intressien räikeä ristirita. Vaikka ymmärretään että jokainen syntyvä lapsi on ihmiskunnalle pieni asken kohti todella synkää tulevaisuutta, on lapsen syntymä samalla perheelle, kylälle, kunnalle ja valtiolle toivottu ja tavoiteltu tapahtuma.
Kun siis jokaisella todellisia arkielämän päätöksiä tekevällä tasolla koetaan positiiviseksi kehitys, joka johtaa kokonaisuuden väistämättömään tuhoon, on meillä käsissämme varsin visainen ongelma.

Jokainen Suomeen syntyvä lapsi kuluttaa luonnonvaroja ja turmelee yhteistä elinympäristöämme noin kolme kertaa enemmän, kuin maapallolle syntyvä lapsi keskimäärin, ja noin 40 kertaa enemmän, kuin maailman köyhimpiin maihin syntyvä lapsi. On siis hyvin harhaista nähdä että väestöongelma ei ole meidän ongelmamme, vaan kehitysmaiden ongelma.

Kouvolassa väestö vähenee jonkin verran. Pääosin se on väestöongelman näkökulmasta hyödytöntä muuttoliikettä, jossa ongelma ei poistu, vaan vaihtaa ainoastaan paikkaa. Pieneltä osin se on toki aitoa positiivista kehitystä, eli kuolevuus ylittää syntyvyyden.
Lähtökohtaisesti Kouvolassa olisi siis aivan mainio tilanne ja olosuhteet ryhtyä rakentamaan vastuullista ja kestävää yhteiskuntarakennetta, joka ei vaadi toimiakseen jatkuvaa väestön ja luonnonvarojen kulutuksen kasvua, vaan toimii ja tuottaa hyvinvointia myös laskevalla väestökehityksellä.

Tietysti ymmärrän, että tällainen ihmiskunna pitkän aikavälin edun ymmärtäminen ja edistäminen ei ole käytännössä mahdolista kaupungissa, jossa jo kaupungin lyhytaikaisen hyödyn tavoittelu kaatuu nurkkakuntaiseen nahisteluun.
Mikään ei silti estä unelmoimasta…

Pekka Raukko

Parisuhteiden pitää olla tasa-arvoisia

Helsingin Sanomat kirjoitti (Kotimaa 29.9.), että eduskunnassa on aloitettu nimien keruu avioliittolain muuttamista ajavan lakialoitteen puolesta. Aloitteen tarkoitus on, että samaa sukupuolta olevat parit voisivat mennä naimisiin.

Aiheesta käytävää keskustelua leimaavat kärjistykset - keskustelu on samalla innostunutta ja sokeaa. Se on myös hämäävää erityisesti silloin, kun käytetään termiä sukupuolineutraali. Avioliitto on sukupuoliasia.

Mies ja nainen ovat solmineet liittoja jo kauan ennen Jeesuksen maanpäällistä vaellusta. Lapsia on syntynyt ja heitä on kasvatettu. Samoin on ollut samaa sukupuolta olevien liittoja.

Hyvä järjestys on yhteiskunnan etu. Avioliitosta puhutaan siten myös tasa-arvon kannalta. Siksi erilaisten parisuhteiden pitää olla tasa-arvoisia. Lain kannalta lain parisuhteista pitäisi olla sateenvarjona. Suhteisiin kuuluisi myös miehen ja naisen avioliitto.

Yhteiskunta voisi säätää erilaisiin parisuhteisiin tasa-arvoiset oikeudet, mutta kunnioittaa avioliiton perinnettä ja myös avioliitto-käsitteen perinteistä sisältöä.

Raamatun suhteen on väärä mielikuva, että kristinusko olisi seksuaalikielteinen tai tasa-arvoa vastustava. Kristillinen usko on seksuaalimyönteinen ja ihmisten keskinäistä tasa-arvoa vaativa ja kunnioittava. Jeesus puolusti heikkoja ja vähäosaisia. Samanlainen on hänen kirkkonsa tehtävä. Tulevaisuuden kannalta olennaista on, miten nyt osaamme tukea perheitä ja lasten ja nuorten elämää.

Matti Perälä

teologian tohtori

Kouvola

Helsingin Sanomat - Mielipide 1.10.2011

Vaalien aikaan olin ymmällä. Se, mitä toreilla ja kaduilla sanottiin vastaan, tuntui vieraalta. Ajattelin tuolloin, että 62-vuotias seurakuntapappi ei taida olla tyyppivihreä. Nyt olen alkanut tuumia sateenvarjoa.

On vihreitä arvoja, joiden mielellään suo tulevan kaikkien ihmisten ja puolueiden arvolistojen kärkeen. Niitä ei tarvitse pyrkiä omistamaan. Tällaisia voivat olla vaikkapa autojen kehittäminen entistä ympäristöystävällisemmiksi.

Sitten on asioita, joissa vihreiden profiilin on oltava enemmän kuin yleisesti hyväksyttävissä oleva taso. Idealismia tarvitaan, jotta asioissa päästään eteenpäin. Ojittamattomien soiden suojelu voinee olla tästä esimerkki. Mielenkiintoisia ovat myös uutiset Lappeenrannan teknisestä yliopistosta sähkön suhteen omavaraisen maatalon kehittämiseksi.

Sitten on niitä asioita, joihin Vihreä liike julkisuudessa samastuu. Näitä ovat esimerkiksi puheet sukupuolineutraalista avioliitosta tai naimalakosta. Julkisuus tarvitsee tärppinsä. Joskus kuitenkin mielikuvien hiukanlaista laajennusta.

Puhun vihreistä mutta en varmaankaan vain Vihreiden ongelmasta. Minusta on hyvä, että profiilin ongelmiin on havahduttu vaikka nyt sitten vaalien jälkeen. On hyvä, että julkisuuteenkin tuodaan maaseutuvihreitä tai erävihreitä. Kristitty vihreä on myös hyvä teema.  Nämä eivät tarkoita sitä, että maaseutu tai kirkkoväki pyrkisi omimaan puoluetta vaan sateenvarjon avaamista ja tilan luomista.

Ydin on sosiaalisen tasa-arvon puolustaminen ja pyrkimys tarjota tuleville sukupolville elämän edellytykset turvaava ympäristö.

Mainonta&Markkinointi-lehdessä  (19.8.2011) kysyttiin millä mainonnalla Nokia nousee kasvuun. Mainonnan ammattilaiset vastasivat, ettei millään mainonnalla. Lainaan tähän vielä yhden vastausten helmistä:

”Unohdetaan Applen peesaaminen ja lifestylehöttö, ja näytetään mikä Nokiassa on totta, kirkasta ja erilaista.” (Kari Eilola). Sopinee soveltaen ohjeeksi moneen paikkaan – myös Vihreän sateenvarjon ytimeen. Pitää olla ydin ja tilaa.

Matti Perälä

Ajanjakso eduskuntavaaliehdokkaana oli mielenkiintoinen. Kristitty vihreä – teemani herätti joukon kysymyksiä. Saamissani viesteissä kerrottiin kristittyjen vihreiden toiminnan elvyttämisestä/ käynnistämisestä. Monet kokivat, ettei ole helppo toimia, vaikka puolueen imago pyrkii olemaan suvaitsevainen. Suvaitsevaisuus ansaitsisi hiukan syvemmän aatehistoriallisen selvittelyn. Sen problematiikka ei ole ihan niin auvoinen kuin sana antaisi ymmärtää.

 Teemani ”lasten ja luonnon puolesta” sekä ”eriarvoisuutta vähentämään” herättivät myönteistä vastakaikua.

Silti on selvää, ettei viestini laajassa mitassa mennyt perille. 451 ääntä on iso joukko ihmisiä, kymmenen bussilastillista. Tavoitteen kannalta tämä olisi kuitenkin pitänyt kertoa kymmenellä, jotta eduskuntaan olisi ollut asiaa. Tämä oli meidän, Kouvolan vihreiden tilanteemme.

Lähdin liikkeelle sillä mielellä, että tavoittaisin oman ikäisiäni ja ei perinteisesti vihreitä äänestäjiä. Tämä tavoite ei merkittävässä mitassa toteutunut.

Meillä on ehdokkaiden kesken oma elämänhistoriamme ja näkemyksemme. Yhteistyö oli hyvin myönteinen kokemus. Sydämestäni sanon Teille kiitokset Ritva ja Pekka! Kiitos tukijoukoille! Yhteistyö Lappeenrannan, Imatran ja Kotkaan suuntaan toimi hyvin.

Jouduimme vastaamaan hallituksen teoista. Vihreiden piikkiin laitettiin joskus kaikki mitä hallitus on päättänyt ja mikä kansalaisia rassaa!

Vaalilehdestä on erilaisia käsityksiä. Itse en siitä pitänyt. Kampanjan kuluessa en kuitenkaan katsonut oikeaksi asettua poikkiteloin.  Tämä on tietenkin arvostelulaji ja näkemyksiä on muitakin. Ajattelen, että lehden asu ja sisältö jäivät kevyeksi. Lehdellä vahvistettiin cityvihreä - mielikuvia, joilla ei ole paljonkaan tekemistä täkäläisen arkielämän kanssa.

Olisihan lehtiasiassa voinut toimia itsekin toisin jos olisi ajoissa tajunnut.

Helsinki- keskeisyys oli selkeästi yksi ongelma Kaakkois-Suomessa. Ongelmaksi osoittautui  puolueen kampanjan julkisuuteen nousseiden viestien  keskittyminen muihin kuin perinteisiin, vihreisiin luontokysymyksiin.

Meillä Pohjois-Kymenlaaksossa on nyt juurtumisen aika. Vihreä ei kasva muualta kuin maasta.

Kiitos ja Hyvää kesää!

Matti Matu Perälä

http://www.youtube.com/watch?v=UnZffj8pexQ

Vaalikeskustelujen yksi teema on valtion budjettivajeen hoitaminen. Yhtenä ratkaisuna tähän on tarjottu eläkeiän nostoa. Eläkeiän nostolla halutaan pidentää työuria. Työuria voi kuitenkin pidentää myös parantamalla työpaikkojen työilmapiiriä, jolloin työntekijät luonnostaan jaksavat siellä paremmin eivätkä joudu ennenaikaiselle eläkkeelle. Mutta miten työilmapiiriä työpaikalla pystytään parantamaan?

Olen viime vuosina lukenut melkoisen määrän huonosta johtamisesta, työpaikkakiusaamisesta ja narsismista kertovaa kirjallisuutta. Olen myös kirjoittanut näistä sekä paikallisiin lehtiin että nettisivulleni. Viimeisin lukukokemus on Sirpa Polon teos Narsisti esimiehenä, Miten vapauduin työpaikkahelvetistä, 2011. Kirja kertoo puuduttavasta ja sairastuttavasta kujanjuoksusta, kun työntekijä yrittää saada itselleen oikeutta epätoivoisessa tilanteessa.

Kirjan päähenkilö on palkattu suunnittelemaan koulutusta aikuiskasvattajille. Hänet asetetaan kuitenkin työpaikallaan heti alussa tavallaan lapsen asemaan, jokainen päivä tuo uusia yllätyksiä, hän ei saa työtään koskevia tietoja eikä palautetta, hän ei ymmärrä esimiehensä puhetta, häneen ei luoteta, hän kuulee jatkuvasti epämääräisiä vihjailuja sekä itsestään että työkavereistaan, hänen työsopimustaan muutetaan ja niin edelleen.

Kaikkein epätoivoisinta kirjan kuvaamassa tilanteessa on se, että työntekijä ei loppujen lopuksi saa mistään oikeutta. Hän menee työterveyshuoltoon, ja lääkärit sentään kuuntelevat häntä ja ymmärtävät mistä on kyse ja antavat lausuntonsa. Hänet määrätään sairaslomalle. Hänet neuvotaan ottamaan yhteyttä työsuojelupiiriin ja alan luottamusmiehiin. Hän puhuu kaikille ja tekee lausuntoja lausuntojen perään.

Lopputulos on se, että työsuojelupiirin antama lausunto ei johda mihinkään. Se on niin ympäripyöreää kapulakieltä, että edes vastuuseen vaadittu esimies ei ymmärrä mitä siinä puhutaan. Koko kolmen vuoden ruljanssi ei johda muuhun kuin kyseisen työntekijän irtisanomiseen. Vaikuttaa siltä, että kukaan ei usko työntekijää tai lainsäädännössä ei kerta kaikkiaan ole keinoja puuttua työpaikkakiusaamisasioihin.

Jos työilmapiiriasioihin ei nyky-Suomessa osata tai haluta puuttua, jos puuttumiseen ei ole keinoja, asialle pitää nopeasti tehdä jotain. Kyseessä on koko kansantaloutta koskeva ongelma, sillä valtava määrä ihmisiä määrätään sairaslomalle tai eläköityy ennen aikojaan juuri mielenterveyssyistä. Työilmapiiriasioihin puuttuminen on erinomainen keino pidentää ihmisten työuria ja kuroa umpeen valtion budjettivajetta. 

Ritva Sorvali

Vaalikeskustelujen yksi teema on valtion budjettivajeen hoitaminen. Yhtenä ratkaisuna tähän on tarjottu eläkeiän nostoa. Eläkeiän nostolla halutaan pidentää työuria. Työuria voi kuitenkin pidentää myös parantamalla työpaikkojen työilmapiiriä, jolloin työntekijät luonnostaan jaksavat siellä paremmin eivätkä joudu ennenaikaiselle eläkkeelle. Mutta miten työilmapiiriä työpaikalla pystytään parantamaan?

Olen viime vuosina lukenut melkoisen määrän huonosta johtamisesta, työpaikkakiusaamisesta ja narsismista kertovaa kirjallisuutta. Olen myös kirjoittanut näistä sekä paikallisiin lehtiin että nettisivulleni. Viimeisin lukukokemus on Sirpa Polon teos Narsisti esimiehenä, Miten vapauduin työpaikkahelvetistä, 2011. Kirja kertoo puuduttavasta ja sairastuttavasta kujanjuoksusta, kun työntekijä yrittää saada itselleen oikeutta epätoivoisessa tilanteessa.

Kirjan päähenkilö on palkattu suunnittelemaan koulutusta aikuiskasvattajille. Hänet asetetaan kuitenkin työpaikallaan heti alussa tavallaan lapsen asemaan, jokainen päivä tuo uusia yllätyksiä, hän ei saa työtään koskevia tietoja eikä palautetta, hän ei ymmärrä esimiehensä puhetta, häneen ei luoteta, hän kuulee jatkuvasti epämääräisiä vihjailuja sekä itsestään että työkavereistaan, hänen työsopimustaan muutetaan ja niin edelleen.

Kaikkein epätoivoisinta kirjan kuvaamassa tilanteessa on se, että työntekijä ei loppujen lopuksi saa mistään oikeutta. Hän menee työterveyshuoltoon, ja lääkärit sentään kuuntelevat häntä ja ymmärtävät mistä on kyse ja antavat lausuntonsa. Hänet määrätään sairaslomalle. Hänet neuvotaan ottamaan yhteyttä työsuojelupiiriin ja alan luottamusmiehiin. Hän puhuu kaikille ja tekee lausuntoja lausuntojen perään.

Lopputulos on se, että työsuojelupiirin antama lausunto ei johda mihinkään. Se on niin ympäripyöreää kapulakieltä, että edes vastuuseen vaadittu esimies ei ymmärrä mitä siinä puhutaan. Koko kolmen vuoden ruljanssi ei johda muuhun kuin kyseisen työntekijän irtisanomiseen. Vaikuttaa siltä, että kukaan ei usko työntekijää tai lainsäädännössä ei kerta kaikkiaan ole keinoja puuttua työpaikkakiusaamisasioihin.

Jos työilmapiiriasioihin ei nyky-Suomessa osata tai haluta puuttua, jos puuttumiseen ei ole keinoja, asialle pitää nopeasti tehdä jotain. Kyseessä on koko kansantaloutta koskeva ongelma, sillä valtava määrä ihmisiä määrätään sairaslomalle tai eläköityy ennen aikojaan juuri mielenterveyssyistä. Työilmapiiriasioihin puuttuminen on erinomainen keino pidentää ihmisten työuria ja kuroa umpeen valtion budjettivajetta. 

Ritva Sorvali

Miten pitäisi menetellä EU-maiden takausasiassa? Ainakaan minä en pysty antamaan siitä yksioikoista ohjastusta. Niinpä minun täytyy luottaa Suomen neuvottelijoihin ja uskoa että he tekevät myös Suomen kannalta parhaansa.

Olen ymmärtänyt asian niin, että tietyt Euroopan maat eivät saa enää markkinoilta lainaa kohtuuhinnoilla. Kun EU takaa näille maille lainaa halvemmalla korolla, ne saavat lisäaikaa laittaa taloutensa kuntoon. EU ei anna takauksia suinkaan hyvää hyvyyttään, vaan kaiken takana on tarve säilyttää koko EU-alueen talousvakaus. Koko EU hyötyy siitä, että velkaantuneet maat pysyvät pystyssä ja saavat aikaa korjaaviin toimenpiteisiin.

Takuita saaneet maat maksavat koko ajan korkoa takuistaan. Jos kaikki käy hyvin, kaikki voittavat, velkaantuneet pääsevät jossain vaiheessa jaloilleen, takuita ei enää tarvita, ja ne takuut mitä on saatu, korvataan aikanaan. Jotta talouden suunta näissä maissa kääntyisi, niiden täytyy hyväksyä EU:n määräämät tiukat ukaasit taloutensa tervehdyttämiseen. Talousasioissa näiden maiden sisäinen itsenäisyys on toistaiseksi mennyttä. Ne ovat EU:n kuristusotteessa ainakin niin kauan kuin takuita tarvitaan.

Takuiden myöntämiseen tarvitaan EU:ssa yksimielisyys. Jos takuita ei myönnetä, ainakaan minä en tiedä mitä tapahtuu. En tunne tarpeeksi pörssivetoista maailmantaloutta enkä tiedä eri maiden lainojen kaikkia kytkentöjä. Niinpä, koska EU-takauksissa on ainakin mahdollisuus siihen, että kaikki voittavat, olen tällä tietämällä valmis kannattamaan takuita.

Ritva Sorvali (vihr.)Kouvola   

Antti Tuomainen, Parantaja. Helsinki-kirjat 2010. Vuoden 2010 johtolankavoittaja.

Antti Tuomainen voitti jännitysromaanillaan Parantaja Suomen Dekkariseuran vuosittain jakaman vuoden parhaan rikosromaanin palkinnon, johtolankapalkinnon. Parantaja kertoo siitä, kun ilmastonmuutos kohtaa Helsingin.  

Parantajan alussa kirjan päähenkilö Tapani Lehtinen kulkee jatkuvassa sateessa pitkin Helsinkiä etsimässä vaimoaan. Siellä täällä näkyy savuavia raunioita, asumattoman näköisiä pimeitä taloja, nuotioita sekä taloissa että maastossa. Talojen kellarit ovat täynnä vettä, metrosta pumpataan vettä, osa taloista on ilman sähköä ja juoksevaa vettä.

Talojen varsinaiset asukkaat ovatkin paenneet jonnekin pohjoiseen ja tilalle on muuttanut pakolaisia Etelä-Euroopasta. Rautatieasemalla puhutaan kymmeniä kieliä ja lastataan koko ajan täysiä junia lähtemään kohti pohjoista.  Mitä oikein on tapahtunut? Miksi Helsinki on veden vallassa?

Tätä kirjassa ei aivan tarkkaan selosteta, mutta eri yhteyksistä lukija ymmärtää, että vettä on aivan liikaa ja sateen tulolle ei näy loppua. Tuhansia ihmisiä on kateissa, poliisi ei pysty kadonneita etsimään vaan kehottaa jokaista tekemään itse parhaansa. Kaduilla näyttää vallitsevan eräänlainen kaikkien sota kaikkia vastaan. Puolirikolliset turvajoukot vartioivat kovakouraisesti rikkaiden asuma-alueita.

Kaiken kaaoksen keskellä liikkuu parantajaksi kutsuttu henkilö. Hänen jäljiltään eri teollisuuslaitosten johtajia perheineen löydetään kotoaan surmattuna. Vähitellen kaikilla keskeisillä kirjan henkilöillä näyttää olevan yhteinen menneisyys, myös parantajalla. Tätä kautta myös päähenkilö Tapani Lehtinen pääsee vähitellen vaimonsa jäljille. Etsimistä haittaa jonkin verran kulkutautien leviäminen, kellareissa mellastavat rotat ja kaikenlainen sekasorto.

Antti Tuomainen näyttää kirjoittavan siitä, mitä tapahtuu kun ilmastonmuutos näyttää oikean karvansa. Me elämme luonnosta, luonnon armoilla. Kun luonto alkaa oireilla, olemme heikoilla. Niinpä kaikki keinot ilmastonmuutoksen torjumiseksi pitää ottaa tosissaan. Tästä tuntuu Antti Tuomainen kertovan, ja hän tekee sen erittäin havainnollisesti kuvaamalla Helsingin tässä kaoottisessa tilassa.

Parantaja on tiivis kirja. Päähenkilön vaeltelu kestää vain muutaman päivän, ja tuona aikana hän on mielessään käynyt läpi avioliittoaan, hänelle tärkeitä henkilöitä ja nähnyt miten jokainen yrittää vain pärjätä. Kirjan loppua en täysin ymmärtänyt. Oikeastaan se on avoin, lukija voi jatkaa tapahtumien kehittelyä.   

Ritva Sorvali